Keväällä remonttimies ajoi autonsa suoraan siihen,
eikä se tiennyt että siinä oli kasvanut koivuvanhus,
joka kaadettiin kaksikymmentä vuotta sitten.
Jäljelle jäi kanto, jota piti varoa
ettei auton pohja ota kiinni.
Jonkun vuoden päästä tulivat
madot, jotka söivät kannon,
ja linnut söivät ne madot.
Viime vuonna kaivinkone tasoitti
loputkin jäljet puusta.
Mutta minä varon yhä pohjakosketusta
enkä aja siihen.
Diina
Runotorstain aihe: kevät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihana runo. :)
VastaaPoistaMuistiin syöpynyt koivu. Tarina runona sopi oivasti
VastaaPoistaElämän kiertokulku, kuka mahtoi syödä linnut? Kissa?
VastaaPoistaKiitos jl, arleena ja Demetrius!
VastaaPoistaMuistinvarainenkolari olisikin ovela. Vakuutusyhtiö olisi miälissään :)
VastaaPoistaKiitos isopeikko!
VastaaPoistaItseasiassa yritin tässä kuvata sitä, miten ihmiselle jää päälle kaikenlaisia käyttäytymismalleja, joita ei huomaa kyseenalaistaa.
muistijälkiä... mukavasti kuvattu; katsoin muutamaankin kertaan blogikuvaasi runoa lukiessani...:)
VastaaPoistaViehättävä kurkistus henkilökohtaiseen aikaperspektiiviin!
VastaaPoistaPidin tästä, kuvaava runo tavoista tottumuksista.
VastaaPoistaHitaasti hyvä tulee.
VastaaPoistaKiitos Crane, tulkitsen kohteliaisuudeksi :-)
VastaaPoistakiitos myös Marjattah, SusuPetal ja helanes!
Oikein kaunis kevätruno.
VastaaPoistaviehättävä, herttainen runo. minä tulkitsin tämän kunioituksena poissa olevalle - vaikka puuvanhusta ei enää ole paikka jossa se ennen kasvoi on edelleen sen reviiriä - ja elämän jatkumista ja kierokulkua - madot, linnut, tasoitukset.
VastaaPoista